”Tulisipa joulu, että saisi yölläkin syödä”
Kun nykyiset kahdeksan-yhdeksänkymppiset olivat lapsia, olivat perheiden jouluperinteet jo jonkin aikaa muokkautuneet vuonna 1921 voimaan astuneen yleisen oppivelvollisuuslain vaikutuksesta. Kouluopetuksen kertoessa kristillisistä joulunviettotavoista kuusineen ja lahjoineen, alkoivat pakanalliseen sadonkorjuujuhlaan eli kekriin liittyvät tavat jäädä vähitellen unohduksiin. Vähitellen joulu syrjäytti kekrin vuoden tärkeimpänä juhlana.
Kekrinä oli syöty lammaspaistia. Joulupöydässäkin saattoi olla lampaanlapaa 1920- ja 1930-luvuilla. Skandinaviasta levinneet uudet ajatukset pitivät sikaa ainoana oikeana joulukinkkuna.
Maalaislapsille takapihan lätissä asustava sika odottamassa syysteurastusta ja kinkuksi valmistamista oli luonnollinen ja vuodenkiertoon kuuluva asia. Samalla syntyivät erilaiset veri- ja ryynimakkarat joulupöytään.
Suomalaisten jouluruokaperinteet ovat sekä alueellisia että suvuissa pitkään kulkeneita. Ruoat ovat ennen kaikkea itse tehtyjä, kuten jouluna lauletaan: ”On äiti laittanut kystä kyllä…” Joulu ei tunnu miltään, jos puuttuu äidin tekemä sinappi, isän reseptillä tehty joulusilli tai oikein koostettu kinkkuliemi.
Kun jouluun kuuluu monta kattausta, ovat jouluaaton, joulupäivän ja tapaninpäivän ateriat kuin vastaus niukkojen aikojen haaveille siitä, että saisi yölläkin syödä.
Eniten mielipiteitä herättävä jouluruoka on aina ollut lipeäkala. Ja asiasta onkin ollut aikaa kiistellä keskiajalta saakka. Sangen tunnistettava tuoksu on vieraannuttava ja perheissä on turvauduttu perinteiseen maanitteluun: ”Edes pieni pala on pakko maistaa”.
Kun hajuhaitoista lopulta päästiin eroon valmistamalla kala uunissa paistopussissa, niin kas, lipeäkala onkin nykyisin muodikasta, kevyttä ja helposti sulavaa, proteiinipitoista jouluherkkua.
– Lipeäkalaa oli kyllä usein joulupöydässä niin kotona kuin tuttavien luona. Mitään antipatiaa sitä kohtaan ei syntynyt, siinä sitä tuli syötyä siinä kuin muitakin jouluruokia, kertoo Leena Päivölä 84 joulun kokemuksella.
Päivölä muistaa lapsuutensa jouluruokapöydän antimet 1940-luvulla hyvin vaatimattomina, kuten sodanjälkeisessä Suomessa vähän jokaisella. Peruna- ja lanttulaatikot kuuluivat pöytään ja tietenkin sallatti. Jouluateria aloitettiin syömällä ensin suurta herkkua, riisipuuroa.
– Meillä ei oltu niin kovin jämptejä jouluruokien kanssa. Parhaiten muistan kotipitäjän pienen kotipalvaamon, josta haettiin isän kanssa savustettua joulukinkkua. Isä ajoi hevosella ja otti reen kyytiin naapurin lapsetkin. Hän nauratti meitä koko matkan ja pelleili, että hevonen voi suistaa reen ojaan.
– Olin 18-vuotias, kun isä kuoli. Jäätyämme äidin kanssa kahdestaan joulut muuttuivat hiljaisemmiksi. Vietimme ne usein sukulaisten tai ystävien luona.
Erikoisin Leena Päivölän jouluruokiin liittyvä muisto syntyi, kun hän potkutteli jouluiltana yksinään kelkalla naapurista kotiin.
– Kuu paistoi kirkkaasti ja mäntyjen rungot olivat hoikkia ja mustia taivasta vasten. Olin ehkä aika nälkäinen. koska aloin nähdä mäntyjen rungot makkaroina. Kuvittelin miltä tuntuisi saada syötäväkseen puun kokoinen makkara, Päivölä nauraa.
Päivölä sanoo makkaran olleen lapsena yksi hänen suuria herkkujaan. Muistosta tulee hauskasti mieleen Elmer Diktoniuksen runo Lapsen uni (1956). Runossa enkeli laskeutuu taivaasta nälkäisen lapsen luokse makkara kädessään ja antaa sen lapsen syötäväksi.
Nykyisin niin arkisella makkaralla näyttää niukkoina aikoina olleen suorastaan kosmiset ulottuvuudet lasten unelmissa. Samanlainen toive on sekin, että jouluna saisi yölläkin syödä.
Merja Marjamäki
