Suomalaiset viehättyvät Keski- ja Etelä-Euroopassa vierailleissaan siitä, että saavat kulkea mukulakivisiä, kapeita kujia, ihailla elävää katukulttuuria ja astua ihastelemaan jotain lukuisista idyllisistä putiikeista tai ostaa patonkinsa kerrankin ihan oikeasta leipomosta.

Ei tarvitse mennä kuin Puolaan asti, niin kaduilla kulkee sankoin joukoin turistien lisäksi paikallisia ihmisiä, jotka piipahtavat syömässä tai istuvat kuppilassa. Puolassa työllisyys on toki Euroopan parhaita, mutta palkkataso on kuitenkin vielä Suomea alempi. Suomessa raha taas kiertää heikosti ja kulutus on arkaa.

Kivijalkojen kuningaskunnaksi voikin lukea putiikeistaan tunnetun Pariisin, joka halutaan pitää romanttisen idyllisenä, ja siellä pidetään yllä järjestelmällisesti kivijalkakauppojen kulttuuria. Sitä varten toimii Sem Paris Commerces, joka vahtii sitä, että tietty alue ei ala näivettyä tai muuttua pikaruokaravintoloiden ja ketjuliikkeiden yksipuolisesti valtaamaksi kortteliksi. Kyseessä on puolijulkinen kaupunkikehitysorganisaatio, jonka missiona on muun muassa elinvoimaisen kaupunkikuvan suojelu. Se vuokraa tiloja pienille toimijoille yleensä kohtuuhinnalla.

Suomessa pitäisi jättää se kuuluisa kateus ja lyttääminen jo romukoppaan, ja alkaa tukea enemmän toisia henkisesti ja ostamalla entistä ahkerammin paikallisilta. Samalla kauppiaiden tulisi ottaa ilomielin vastaan myös ne ”vain katselijat”, koska nämä voivat poikia ainakin myöhemmin tuloja ja tai suositella paikkaa muille. Harva haluaa palata kulmiensa alta katsovan myyjän luokse.

Kivijalka vaatii monesti tukea lisäksi päättäjiltä, koska moni pienyrittäjä kamppailee vuokramaksujen, arvonlisäveron tai kohtuuttoman suurten YEL-maksujen parissa, joiden vastineeksi saatava eläketurva ja sosiaaliturva tuntuvat monesta yrittäjästä riittämättömiltä. Keskustojen elävöittäminen on kuitenkin tärkeää ja samalla näin korkean työttömyyden aikana on tärkeää helpottaa ja madaltaa kynnystä ihmisten itsensä työllistämiseen.

Marianne Rovio