Loimaalla sijaitsevassa Suomen maatalousmuseo Sarassa on nähtävää eri-ikäisille. Kesäkaudella ulkona laiduntaa muun muassa lampaita ja siellä kerrotaan jäätelön historiasta. Perusnäyttely tutustuttaa maaseudun sekä maatalouden historiaan ja nykypäivään ja kertoo mistä ruoka on tullut pöytään.

Sarassa on parhaillaan esillä myös koskettavampi näyttely unohdetusta väestönosasta – 1700-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuun maaseudulla eläneistä maattomista ja köyhistä.

– Köyhät ja maattomat -näyttely on meidän yllätykseksi osoittautunut todella suosituksi. Monen suomalaisen suvussa on ollut loisia, muonamiehiä, huutolaisia, mäkitupalaisia sekä muita aikakauden maattomia ihmisiä, joista näyttely kertoo. Näyttely kiehtoo erityisesti, koska ihmiset haluavat tutustua esivanhempiensa historiaan, kertoo Saran museojohtaja, FT Lauri Viinikkala.

Sarassa pääsee vielä heinäkuun ajan museolipun hintaan kuuluviin puolen tunnin yleisöopastuksiin mukaan, aina arkisin kello 12. Näyttely on esillä 10. tammikuuta 2027 asti. Näyttelyssä voi kuunnella myös lyhyitä, parin minuutin pituisia kuunnelmia, jotka kertovat tositarinoita maalaisköyhälistön elämästä.

– Monen suomalaisen sukujuuret juontavat maaseudulle, sillä 1950-luvulle asti Suomi oli suurelta osin maaseutuyhteiskunta, ja tämä näyttely on herättänyt ihmisissä paljon muistoja. Moni on kertonut kierroksilla myös omakohtaisia tarinoita aiheeseen liittyen, kertoo Saran amanuenssi Riikka Soininen.

Soininen kertoo, että vielä 1800–1900-luvun vaihteessa valtaosa suomalaista oli maatonta köyhää väestöä, joiden toimeentulo oli niukkaa että epävarmaa ja asumisolot olivat puutteelliset.

– Maaseudulla asui myös tilallisia, jotka omistivat peltonsa ja metsänsä ja tulivat toimeen maatalouden kautta. Lisäksi maaseudulla asui esimerkiksi vuokraviljelijöitä, kuten torppareita, jotka tulivat toimeen maatalouden kautta. Tilatonta köyhää väkeä oli kuitenkin todella paljon, Soininen sanoo.

Näyttelyn tarina päättyy siihen, että miten maalaisköyhälistö on Suomesta kadonnut 1900-luvun yleisen vaurastumisen, maatalouden koneellistumisen, kaupungistumisen, muuttoliikenteen, koulutuksen ja hyvinvointiyhteiskunnan muodostuessa.

Näyttelyssä pureudutaan erilaisiin köyhiin väestönosiin, kuten esimerkiksi loisten arkeen.

– Loiset eivät omistaneet omaa viljelymaata, eikä heillä ollut omaa kotia. He kiersivät taloista taloon ja majoittuvat saunoissa tai tuvan nurkissa ja elättivät itseään satunnaisilla töillä. Heitä on kutsuttu myös muun muassa kotureiksi, kesteiksi tai löysäläisiksi, kertoo Soininen ja näyttää kuvaa, jossa yksi loisperhe oli asettunut asumaan savutuvan nurkkaan.

Yhteen museon nurkkauksista on rakennettu maakuoppa-asuntoa esittävä koti. Sellaisia rakennettiin osittain maan alle, jos ei ollut varaa rakentaa taloa, niin se pysyi lämpimämpänä kuin huonosti rakennettu talo.

– Se on esimerkki siitä, että millaista asuminen kaikkein ankeimmillaan saattoi olla. Mutta sitäkin on koitettu sisustaa hieman, Viinikkala toteaa.

– Maakuoppa-asunto saattoi olla meidän esimerkin mukaisesti yhdeksän neliön kokoinen pinta-alaltaan, ja siellä saattoi asua jopa kokonainen perhe. Voi vain kuvitella millaiseksi hengitysilma on muuttunut näin pienessä tilassa. Törmäsin arkistoituun uutisjuttuun, jonka mukaan 1920-luvulla vanhemmat ja kaksi lasta asuivat vielä pienemmässä maakuopassa kuin tämä, Soininen kertoo.

Marianne Rovio