19-vuotias Mirja katosi Ruskolla 1976, niin poliisi kuin lehdistökin unohtivat tapauksen
Turussa oppikoulua käynyt Mirja Helena Paavilainen, 19, katosi kotoaan Ruskolta kesken ylioppilaskirjoituksiin valmistautumisen vuonna 1976. Nuoren naisen mysteeri on jäänyt unholaan, vaikka siinä on samoja elementtejä kuin Piia Ristikankareen katoamisessa Piikkiöstä 12 vuotta myöhemmin.
Sekä Piikkiö että Rusko ovat pikkupaikkakuntia, joissa kaikki tuntevat toisensa. Asuinalueet koostuvat pientaloista, ja Ristikankareen tavoin myös Mirja Paavilainen asui lähellä valtaväylää. Lähteenmäen Koivutieltä on lyhyt matka Vahdontien bussipysäkille, silloiseen Viherkosken kauppaan ja metsään. Kukaan ei kuitenkaan tiedä, minne Mirja lähti kotoaan sunnuntaina 28. maaliskuuta 1976.
– Tämä on jäänyt täysin mysteeriksi. Niin vaiettu tämä asia on, ettei kukaan naapurustostakaan oikein tästä puhu, kertoo Paavilaisen kotitalon lähellä asustava rouva, joka ei halua esiintyä nimellään.
Rouva ei usko, että tunnollinen Paavilainen olisi kadonnut omasta tahdostaan, vaikka sitä pidettiin nuorisolle mahdollisena. Valkolakin ja kesäyliopiston oltua Paavilaisen tavoitteena olisi omaehtoinen katoaminen ollut erikoista.
– Hän oli hyvin fiksu ja todella kaunis tyttö, ei mitenkään ylivilkas tai eläväinen. Kyllä he olivat kivoja ihmisiä. Isä saattoi olla vähän tiukka. En tiedä, olisiko Mirja muuten välttämättä halunnut niin paljon panostaa koulunkäyntiin, rouva luonnehtii.
Paavilaisen katoaminen jätti jälkeensä vain kysymyksiä ja arvailuja siitä, mitä on voinut käydä. Rouvan mukaan huhuttiin jopa, että vaaleita suomalaistyttöjä kidnapattiin ulkomaille. Viherkosken kaupan parkkipaikalla, jonka kupeessa on nyt kebabravintola, asioi kuitenkin 1970-luvulla vain maanviljelijöitä ja lähiseudun asukkaita. Epämääräisiin hiippareihin olisi rouvan mukaan kiinnitetty huomiota.
– Tämä on todella rauhallinen alue. Ei ole koskaan ollut mitään ylimääräistä liikehdintää, hän summaa.
Paavilaisesta löytyy hyvin vähän tietoa verrattuna muihin nuoriin kadonneisiin naisiin, jotka saavat usein laajaa mediahuomiota. Taustoittavin lehtilähde on isä Aaro Paavilaisen haastattelu Ilta-Sanomissa kolme kuukautta katoamisen jälkeen, jossa hän kertaa katoamispäivän tapahtumia. Vanhemmat uskoivat Mirjan lähteneen kävelylle. Naapurit olivat kylässä, joten tyttären lähtöä ei huomattu. Kun häntä ei kuulunut takaisin ja rahapussikin löytyi kotoa, isä teki seuraavana päivänä katoamisilmoituksen. Raision poliisi oli isän mukaan suhtautunut katoamiseen luonnollisena nuorison menemisenä.
– Kyllä siitä puhuttiin ja huhuja liikkui, että mitä on tapahtunut. Poliiseja tuossa kadulla haastatteli. Ajateltiin, että nuori on lähtenyt omille teilleen, kuten joskus siinä iässä. Sitten se kaikki niin kuin hävisi, toinen Lähteenmäen asukas viittaa tutkintaan.
Tapahtuma-aikaan 15-vuotias asukas hämmästelee niin ikään vallinnutta mediahiljaisuutta, eikä tahdo kertoa kommentteja nimellään. Hän korostaa, ettei ehkä muista asioita oikein, sillä tapahtuneesta on niin paljon aikaa. Unohtunut se ei kuitenkaan ole.
Lounais-Suomen poliisilaitoksen rikosylikomisarion Jari Riialin mukaan Paavilaisen katoamista ei ole ainakaan virallisesti tutkittu henkirikoksena. Silloin tapauksesta löytyisi yhä rikosilmoitus.
– Minulla ei ole mitään tietoja tapauksesta ja tuskin kenelläkään muulla vielä virassa olevalla, kertoo Riiali.
Syynä Paavilaisen tietojen katoamiseen on todennäköinen merkintä sekalaisilmoituksiin. Pääasiassa niitä käytetään silloin, kun kyse ei ole rikoksen esitutkintaan liittyvästä kirjaamisesta. Vanhan arkistonmuodostussuunnitelman (AMS) mukaan sekalaisilmoitusten säilytysaika oli 25 vuotta, joten Turun arkistosta asiakirjoja ei Riialin mukaan enää löydy.
– En osaa sanoa, paljonko tällaisia tapauksia on jäänyt kateisiin, ja monessako epäillään henkirikosta. Henkirikosepäilyt olisi kuitenkin arkistoitava pysyvästi.
Vasta vuoden 1995 poliisilaki asetuksineen selkeytti katoamistapausten tutkintaa yksityiskohtaisilla säännöksillä. Nykyään kadonneiden haihtuminen poliisin tiedoista ei olisi mahdollista, sillä nykyisen AMS:n mukaan kadonneiden etsintäkuulutettujen asiakirjoja säilytetään pysyvästi tai kaksi vuotta siitä, kun henkilö on löytynyt.
Kumpikaan Lähteenmäen asukkaista ei muista lukeneensa paikallislehdistä mitään Paavilaisen katoamisesta.
Muistikuva pitää paikkansa, sillä Turun Sanomista löytyy vain lyhyt kuvaton katoamisilmoitus vajaa kuukausi katoamisen jälkeen (TS 25.4.1976). Poliisi oli tiedottanut katoamisesta, sillä Helsingin Sanomissa kerrotaan asiasta samana päivänä yhtä koruttomasti, sekä toistamiseen heinäkuussa (HS 5.7.1976).
Ruskolla ilmestyneet Turun Tienoo, Rannikkoseutu ja Uutis-Valjakko vaikenivat tyystin, vaikka raportoivat muista katoamisista ja rikoksista.
Katoaminen saattoi vielä 1970-luvulla jäädä unholaan, jollei asiaan epäilty kuuluvan rikosta. Paavilaisen isä oli kuitenkin varma, että tytär oli joutunut rikoksen uhriksi. Liftaus oli tuohon aikaan erittäin yleistä etenkin kaupunkiseudun ulkopuolella, mikäli bussiaikataulut eivät olleet otolliset. Aaro Paavilainen kertoo tyttärensä harrastaneen liftausta juuri tällaisissa tilanteissa.
– Kyllä liftareita silloin oli, ja olen itsekin ottanut heitä kyytiin, Lähteenmäen asukas pohtii.
Myös naapuruston rouva arvelee Paavilaisen saattaneen turvautua liftaukseen, mikäli hänellä oli menoa jonnekin. Sunnuntaisin busseja kulki harvoin. Turun Tienoon ilmoituksen mukaan Viherkosken kaupalta pääsi silloin ilmaiskuljetuksella Vahdon kirkolle. Se olisi ehkä ollut väärä suunta nuorelle, jonka piti isän mukaan lähteä seuraavana päivänä bussilla Turkuun vaateostoksille.
Millainen Turun seutu oli katoamishetkenä lehtitietojen valossa? Taantuman varjossa elettiin keskellä lakkoa, jossa pelättiin ruokien loppuvan elintarviketehtaiden seisokin takia. Parin viikon kuluttua räjähti Lapuan patruunatehdas, jossa kuoli 40 ihmistä. Katastrofi oli ykkösuutinen kaikissa lehdissä.
Naantalissa vastustettiin poliisin organisaatiomuutosta eli poliisipiirien yhteistoimintaa, ja samaan aikaan 200 poliisia haki täydennyskoulutusta Uudestakaupungista. Tämä kaikki tapahtui alle kolmen viikon sisällä Paavilaisen katoamisesta. Toukokuussa Iso-Britannian kuningatar Elisabeth II oli saapumassa puolisoineen Turkuun ja Naantaliin.
Uutisointi rikospoliisien liittokokouksesta Turussa avaa mahdollisia tutkinnan ongelmia. Kokouksessa tuotiin esiin huoli vähäisistä henkilöstöresursseista ja rikostutkinnan epätasalaatuisuudesta. Julkilausuman mukaan tutkinta jätettiin liiaksi rikostutkijan oman aktiivisuuden varaan (TS 16.5.1976).
Katoamispäivän lehti-ilmoituksista voi arvella, minne Paavilainen olisi voinut lähteä, mikäli hän olisi matkustanut Turkuun. Kupittaan Citymarketin uuden farkkuosaston avajaistapahtuma ehkä houkutteli muotia seurannutta Mirjaa. Eri farkkumerkkejä ja -liikkeitä mainostettiin jatkuvasti lehdissä. Myös Paavilaisen harrastamia elokuvia esitettiin iltanäytöksissä yhdeksässä eri teatterissa, joista vain Kinopalatsi on enää jäljellä.
Isä arveli kuitenkin, ettei ulkonäöstään tarkka tytär olisi lähtenyt kaupungille ilman meikkiä niin vähäisissä vaatteissa.
Hoikalla ja pitkällä, 175-senttisellä vaaleanruskeatukkaisella Mirja Paavilaisella oli kadotessaan yllään farkut, puolikengät ja tummansininen samettitakki. Seuraavana yönä satoi lunta.
Vuosittain Suomessa katoaa jopa 20 000 ihmistä. Se tarkoittaa viittäkymmentä päivässä. Suurin osa kadonneista löytyy nopeasti, eikä tapahtumiin yleensä liity rikosta. Keskusrikospoliisi kokosi yhdeksän vuotta sitten kadonneiden tiedot poliisilaitoksilta yhteen 1990-luvulta lähtien. Nykyisin paikallispoliisin on ilmoitettava katoamistapauksesta KRP:lle kuukauden kuluttua katoamisilmoituksesta. Poliisilla on nelisen sataa avointa katoamistapausta rekisterissään, joista reilua kolmeakymmentä tutkitaan henkirikoksena.
Mirja Helena Paavilainen julistettiin kuolleeksi 1. tammikuuta 1987.
Tunsitko Mirja Paavilaisen? Ota yhteys toimitukseen mahdollista jatkojuttua varten: aamuset@aamuset.fi .
Juttua muokattu: korjattu rikosylikomisario Jari Riialin titteli.
Eveliina Portnoj
