Viime vuodet eivät ole olleet intialaissyntyiselle M. Night Shyamalanille kovinkaan merkittäviä ainakaan mitä elokuvien ohjaamiseen tulee. Aikanaan Kuudes aisti sinkautti miehen Hollywoodin ohjaajakerman joukkoon, mutta sitten Signsin miehen jännärit eivät ole aiheuttaneet suurempia väristyksiä suuntaan tai toiseen.

Ei Shyamalanin uusinkaan ohjaus Split Kuudennen aistintasolle yllä, mutta jonkinlaisesta paluusta voidaan kuitenkin puhua. Split on parasta Shyamalania ainakin kymmeneen vuoteen.

Split kertoo Kevinistä, jonka sisällä asuu runsaat 20 eri persoonaa. Keviniä esittävällä James McAvoy ei olekaan helpolla palkkashekkiään ansainnut, kun hänen on pitänyt ujuttautua mielisairaudesta kärsivän nahkoihin ja luoda jakautuneen persoonallisuuden parillekymmenelle puolelle edes hiukan tarttumapintaa.

Pääosin McAvoy suoriutuu vallan mainiosti vaativasta roolistaan. Tosin persoonallisuuksia heitetään valkokankaalle vähän turhankin kanssa. Vähän vähemmälläkin olennainen olisi tullut kerrotuksi.

McAvoyn lisäksi mainion roolisuorituksen tekee Kevinin psykiatria näyttelevä Betty Buckley. Psykologiset trillerit ovat hienoimmillaan, kun elokuvassa ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta pinnan alla kuplii tulivuori. Parhaimmillaan McAvoyn ja Buckleyn kohtaukset Splitissä ovat juuri sellaisia. Hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi painostavaa ilmapiiriä luodaan onnistuneesti muun muassa kameran käytöllä ja musiikilla.

Elokuvan suurin ongelma on ajoittainen punaisen langan hukkuminen. Split, ehkä tarkoituksellisestikin, kertoo ikään kuin rinnakkain kahta tarinaa.

Elokuvan ylivoimaisesti parasta antia on ylipäätään Kevinin päänsisäiset ongelmat. Shyamalan vie elokuvaa toiminnalliseen suuntaan ratkaisuin, jotka tuntuvat oikeastaan hieman turhilta.

Koko elokuva lähtee liikkeelle, kun yksi Kevinin sivupersoonista kaappaa kolme tyttöä. Tyttöjen kohtalo ja pelastusoperaatio on keskeinen osa elokuvaa, mutta tyttöjen kohtalo ei oikeastaan ole kauhean kiinnostava osa elokuvaa.

Kuten usein ennenkin Shyamalanin elokuvissa lopussa odottaa käänne, joka vie elokuvan uusille urille. Se on suhteellisen onnistunut, mutta lopetuksen tehoa syö se, että ohjaajalta on opittu odottamaan moista ”tavaramerkkiä”.

Split ei ole huono elokuva, mutta todennäköisesti lopputulos olisi ollut parempi, jos Shyamalan olisi keskittynyt joko Kevinin rikkinäiseen sieluun tai sitten tehnyt puhdasta jännityselokuvaa kaapattujen tyttöjen kautta. Nyt ohjaaja tasapainoilee turhaan kahden varsin erilaisen elokuvan välillä.