Kello seinällä tikittää. Minuutit kuluvat, kuluu tunti, toinen ja seitsemäskin. Kellon tuijottaminen ei edistä tilannetta sen enempää kuin huokailukaan. Iltavuorolaiset lähtevät kotiin ja tilalle tulevat yövuorolaiset, mutta potilaiden odotusaulassa ainoa liikehdintä tuntuu olevan uusien ilmestyminen. Harvakseltaan joku kutsutaan lääkärin vastaanotolle tai verikokeisiin. Kesäisen illan ja yön viettäminen Tyks Akuutin potilasaulassa antaa aikaa pohtia potilaan näkökulmasta ruuhkien solmukohtia.

Päivystyksen ruuhkautumisesta ja pitkistä jonotusajoista on uutisotsikoita luettu jo tovi. Tehdään heti selväksi, henkilökunta on täyttä timanttia, kiireen keskellä ystävällistä ja tekee elintärkeää työtä tiukoilla resursseilla. Potilassohva-analyytikon silmissä isoin ongelma on se, ettei suurimman osa päivystystä ruuhkauttavista potilaista kuuluisi istua sohvilla jonottamassa ollenkaan. Potilasaulassa yksityisyys on kortilla ja tahtomattakin käy selväksi, miksi kukakin on sinne päätynyt. Illan edetessä myös tuppisuu-turkulainenkin avautuu kohtalotoverille, jonka ilta on saanut ehkä odottamattoman käänteen.

Silti yllättävän moni on päätynyt päivystykseen, koska ei ole saanut aikaa omalle terveysasemalleen. Vaiva ei sinänsä ole välitöntä hoitoa vaativaa, mutta koska terveyskeskukseen ei pääse viikkoihin, heidät on ohjattu päivystykseen. On pitkittynyttä flunssaa ja sisään kasvanutta varpaankynttä. Toki päivystyksessä toimivat omat portinvartijansa, potilasarvioinnista vastaavat ammattitaitoiset triage-hoitajat. Vaikea tehtävä heillekin on käännyttää pois potilas, joka ei mistään muualta apua saa. Tai joka vaatii hoitoa ambulanssien sireenejä äänekkäämmin.

Eikä syyttää voi ihmisiäkään, jokaiselle potilaalle hätä omasta terveydestä on todellinen, eikä se lue lakia. Eikä mattimeikäläinen osaa käypä hoito-suosituksia niin kuin aakkosia. Mikä olisi sohva-analyytikon ratkaisu? Älkää päättäjät saksiko enää terveyskeskuspalveluista, pyhitetään päivystys oikeasti sitä tarvitseville, jotta resurssit riittävät ja jonot lyhenevät.

Päivystyksen jonoissa kiukutteleville asennemalliksi sopivat erään kanssani tyynesti tuntikausia jonottaneen yhdeksänkymppisen herrasmiehen heipat: ”Hymyä huuleen, ei tämä ole niin vakavaa. Ollaan elossa vielä”.

Hannele Sivonen