Eräänä kesäaamuna näin jonkun kävelemässä kylpytakissa kohti Samppalinnan maauimalaa. En voinut olla ihailematta: siinä oli joku, joka oli ymmärtänyt miten kesää eletään. Se näytti yhtä aikaa huvittavalta, hienolta ja ennen kaikkea nerokkaalta. Siltä seisomalta päätin, että ehkä lomafiilistä ei tarvitse etsiä, jos sen voi vain astella vastaan vaikka kylpytakissa.

Loman peruslogiikka on se, että lähdetään pois. Mielellään kauas. Ja mitä pidemmälle mennään, sen aidommalta loma tuntuu. Mutta entä jos ei ole lähdössä mihinkään?

Ajatus kotikaupunkilomasta voi kuulostaa joko tylsältä tai pakon sanelemalta. “Tänä vuonna ei nyt reissata.” Siinä on usein vähän selittelevä sävy, aivan kuin kesä ilman reissua olisi vajaa suoritus. Jotain jäi nyt kokematta, mutta ehkä ensi vuonna. Entä jos se ei olekaan harmi, vaan mahdollisuus?

Loma ei ehkä ole niinkään paikka kuin mielentila. Kyky nähdä tuttu uudella tavalla. Se vaatii, että päästää hetkeksi irti omista rooleistaan ja kiireestään – ja katsoo ympärilleen kuin olisi turistina omassa elämässään, tai kotikaupungissaan. Turussa se onnistuu yllättävän helposti.

Aamu-uinti Samppalinnan maauimalassa, kun vesi on vielä viileää ja aamuaurinko kimaltaa veden pinnassa. Kaupunki alkaa heräillä ympärillä, lempeä lämpö kohoaa ilmassa. Aamukahvit torilla ennen ruuhkaa, kun torikauppiaat asettelevat mansikoita riveihin, ja ensimmäiset ohikulkijat pysähtyvät ostoksille. Fölin vesibussiretki Ruissaloon – eväät laukussa, viltti kainalossa ja se kirja, jota ei talvella malttanut avata.

Ehkä kyse ei ole siitä, että lomafiilis olisi kadoksissa, vaan siitä, että sen voi opetella löytämään läheltä. Voi vain olla – ja ehkä nähdä Turun toisin silmin. Joskus paratiisi on oikeasti kulman takana. Kun tajuaa, ettei tarvitse lähteä mihinkään, jotta voi lomailla. Vaikka kylpytakki päällä.

Henriikka Fingerborg