Gävle, Ruotsi, Skuttskärin kaupunginosa kesällä 1977. Olin parhaan ystäväni Matin kanssa Skuttskärin kauppakeskuksessa viettämässä aikaa ruotsalaisessa kansankodissa ja siirtolaislapsena. Minulla oli syntynyt jo kontakteja paikallisiin lapsiin.

Jostain asiasta oli sitten kuitenkin tullut väittelyä paikallisten lasten kanssa, ja siinä oli sitten tönimistä puolin ja toisin. Jonka johdosta tilanne eskaloitui ja lopulta päädyin ajojahdin kohteeksi. Matti selvisi vähemmällä, koska oli mukautuvampi. Väittelin ruotsalaislasten kanssa jostain, ehkä siitä, miksi pitää puhua suomea.

Lopuksi tilanne kärjistyi ja heitin kivellä ruotsalaispoikaa päähän, koska en jaksanut kuunnella huutamista ja kiusaamista. Matti käänsi minulle selkänsä, koska ehkä ymmärsi, että vastakkainasettelussa se voittaa, jolla on enemmistö.

Perheemme muutti vuotta myöhemmin takaisin Suomeen sukulaisten painostuksesta, vaikka isäni aina toisti sitä, että Ruotsissa elää taloudellisesti paljon paremmin.

Kun mietin vuosiani Ruotsissa ja vuosiani Suomessa sen jälkeen, huomaan, että ryhmäpaine on varsinkin nuoruudessa ja joissakin tapauksissa vanhempana aivan valtava. Usein ihminen haluaa tuntea kuuluvansa johonkin ryhmään, mikä on aika luonnollista.

Maahanmuuttajia moititaan usein Suomessa siitä, että he eivät halua integroitua, ja heitä saatetaan syyttää rinnakkaisyhteiskunnan muodostamisesta, jossa etnisen vähemmistön edustajilla on oma kuplansa, jossa elää – uskonnollisine palveluineen, kauppoineen, partureineen ja yhteisöllisyyksineen – aivan kuten suomalaisilla oli 1970-luvulla joissakin suhteissa. Kokonaan toinen juttu on se, kuinka paljon yhteisöllisyys koskee vain ensimmäistä sukupolvea ja kuinka nopeasti tulevat sukupolvet integroituvat.

Nykyään Matti on kaksikielinen, mutta suomen kieli on jo rapistunut. Hänen isänsä on jo kuollut, ja hänestä, hänen veljistään ja isästään on säilynyt isäni kuvaamia kaitafilminauhoja. Matilla on nykyään jälkikasvua, eivätkä he puhu suomea. Integroituivatko he vai halusivatko sulautua?

Kurt Hedborg