Vuoden 2018 piti olla Mari Palkénille hyvä. Hän oli mennyt edellisenä vuonna naimisiin ja teki uraa menestyvänä art directorina turkulaisessa mainostoimistossa. Hän harrasti triathlonia ja oli juuri vuokrannut oman maalausstudion. Reissu Venetsiaan oli merkattu kalenteriin.

Sitten kuitenkin tapahtui jotain, mitä kukaan – kaikkein vähiten Palkén itse – osasi odottaa. Elokuinen kesäpäivä Kustavin kesämökillä muutti kaiken.

– Meillä oli kavereita kylässä ja huomasin, että minulla oli useampi punkki kiinni käsivarressani. Se oli minulle ihan arkipäiväistä ja näytin kaikille, kuinka helppo ne on irrottaa vanupuikolla, Palkén muistelee.

– Olin koiramme vuoksi tottunut punkkeihin, enkä pitänyt sitä minään, hän jatkaa.

Kahden viikon kuluttua kuitenkin alkoi tapahtua, paljon ja nopeasti.

Palkén oli miehensä kanssa elokuvissa, kun hän huomasi tuntevansa olonsa flunssaiseksi. Seuraavana päivänä jalat eivät enää kantaneet, ja olo huononi siihen pisteeseen, että mies joutui soittamaan ambulanssin.

Palkén vietiin viipymättä sairaalaan, jossa tehtiin raju päätös: hänet nukutettaisiin aivojen suojelemiseksi.

– Olin koomassa viisi viikkoa, Palkén kertoo.

Diagnoosikin selvisi. Palkén oli saanut puutiaisaivokuumeen, ja todella rajun sellaisen.

– Miehelleni kerrottiin, että heräämisennusteeni oli 50 prosenttia. Minkäänlaista toipumisennustetta oli mahdotonta antaa, sillä näin rajuna tauti ei juuri koskaan ilmene.

Koomasta Palkénia yritettiin herättää useita kertoja. Kolmannella kerralla yritys lopulta onnistui.

– Kun heräsin sairaalassa, en tajunnut tilannetta lainkaan. En ymmärtänyt, miksi olin sairaalassa ja mikä minulla oli.

Puolen vuoden kuluttua Palkén kotiutui, mutta entisenlaista elämää ei enää ollut. Tauti oli vienyt näön, kuulon sekä puhe- ja liikuntakyvyn. Se halvaannutti äänihuulet, aiheutti epileptisiä kohtauksia ja vei mukanaan tasapainon ja motoriikan.

Sairastumisesta on nyt kulunut pian kuusi ja puoli vuotta, ja Palkén on taistellut itseään sitkeästi eteenpäin kehonsa asettamista uusista rajoitteista piittaamatta.

– Kaikista eri asioista kävelyn uudelleen opettelu on ollut vaikeinta, hän kertoo.

– Olen kuitenkin sisukas, lempinimeni töissäkin on Pikku Myy. Ehkä se kertoo vähän luonteestani, Palkén nauraa.

Juuri kävelyä ja juoksua Palkén kertoo ikävöivänsä eniten.

– En kaipaa mitään suurta, mutta olisi ihanaa päästä taas juoksemaan metsäpoluille tai kävelemään luonnossa. Tai vain kuljeskelemaan itsekseni kaupoilla. Kaipaan myös sitä, että saisin mennä jonnekin yksin. En ole aikaisemmin erityisemmin nauttinut yksinolosta, mutta nyt huomaan ikävöiväni sitä, hän lisää hetken mietittyään.

Mari Palkénin sisukkuus on auttanut häntä läpi rankan kuntoutumisjakson. Viime vuonna hän kokeili jopa seinäkiipeilyä.

Palkén myöntää kuitenkin olevansa onnekas.

– Olen kiitollinen erityisesti aviomiehestäni, perheestäni ja ystävistäni. Olen kiitollinen, että mieheni on jäänyt vierelleni ja niin monet ystävät ovat pysyneet mukana. Myös henkilökohtaisesta avustajastani on tullut vuosien aikana hyvä ystäväni. Perheeni ja ystäväni tekivät jopa yhteisen lukujärjestyksen, jotta joku ehtisi aina luokseni tekemään yhdessä jumppaohjeita, Palkén muistelee hymyillen.

– Minua on myös viety itselleni tärkeisiin paikkoihin, kuten elokuviin, museoihin ja kahviloihin, jotta pääsisin edelleen tekemään samoja asioita kuin ennen.

Sisukkuudesta ja läheisten jatkuvasta tuesta huolimatta viimeiset kuusi ja puoli vuotta eivät ole olleet helppoja.

– On paljon asioita, joita kaipaan. Elämäni muuttui niin paljon, Palkén sanoo.

– Minulla oli niin kiva elämä, että haluaisin vain takaisin siihen äkkiä. Ehkä se ”äkkiä” nyt on turhan paljon vaadittu, mutta se oli niin hyvä elämä, hän kertoo rehellisesti.

Palkénia kuunnellessa on selvää, että motivaatiosta ja sinnikkyydestä naisella ei ole pulaa. Syksyllä 2023 hän yllätti kaikki ja kamppaili itsensä jopa takaisin työelämään ja vanhaan työpaikkaansa, jossa toimi art directorina ennen sairastumistaan.

Toistaiseksi työpäiviä on vasta yksi viikossa, mutta toiveissa on palata takaisin enemmänkin, kun ja jos kuntoutuminen sen sallii.

Tunteeko Palkén itseään koskaan kärsimättömäksi etenemisen suhteen?

–  En enää. En oikein voi olla sitä tässä tilanteessa. On ollut pakko oppia olemaan kärsivällinen, hän kertoo.

– Jokainen yksittäinen etenemisaskel auttaa tilanteen hyväksymisessä. Kun huomaan, että jokin asia menee eteenpäin, ajattelen, että nyt jaksan jatkaa, Palkén kertoo, ja hymyilee.

– Vaikka kaikki meni uusiksi, sisimmältäni olen sama tyyppi kuin ennenkin.

Juulia Bernhardt