Arktisen merijään pienin laajuus on tänä vuonna ollut normaali, mutta maaliskuussa mitattu maksimilaajuus oli ennätyksellisen pieni. Euroopan puoleisella alueella jään peittävyys Pohjoisnavalle asti on ollut poikkeuksellisen pientä ja avoveden osuus tavallista suurempaa.

Yhdysvaltalaisen National Snow and Ice Data Center -tutkimuslaitoksen (NSIDC) mukaan arktisen eli pohjoisnapaa ympäröivän merijään laajuuden minimi saavutettiin 12. syyskuuta. Laajuuden minimi saavutettiin lähes samaan aikaan kuin viime vuonna. Tänä vuonna pienin laajuus oli 4,6 miljoonaa neliökilometriä ja se on mittaushistorian yhdenneksitoista pienin. 

Vaikka minimilaajuus oli keskimääräinen 2000-luvulle, se oli silti selvästi suppeampi kuin 80–90-luvuilla ja useat päivittäiset jään laajuudet ovat olleet ennätyksellisen alhaisia vuoden alkupuolella. Copernicus-meripalvelun mukaan vuoden suurin laajuus saavutettiin 7. maaliskuuta. Laajuus oli 14,43 miljoonaa neliökilometriä, mikä on yhtä pieni kuin viime vuonna. Vuodet 2025 ja 2026 jakavat ennätyksen pienimmästä enimmäislaajuudesta.

Jään laajuus määritetään kaukokartoitussatelliittien mittauksista. Eri tutkimuslaitokset käyttävät erilaisia aineistoja, joten päivittäiset tulokset voivat poiketa hieman toisistaan. Esimerkiksi tänä vuonna Copernicus ja NSIDC ovat määrittäneet minimilaajuudet peräkkäisille päiville.

Arktinen merijää ei ole yhtenäinen kansi, vaan jääkenttä liikkuu, halkeilee, ahtautuu ja avautuu tuulten, merivirtojen sekä aallokon vaikutuksesta. Alue katsotaan jään peittämäksi, jos vähintään 15 prosenttia sen pinta-alasta on jään peitossa.

Kuluvana vuonna jään peittävyys on ollut poikkeuksellisen pientä ja jääkentässä on ollut tavallista enemmän avoimia alueita. Esimerkiksi, kun arktisen merijään laajuus oli pienimmillään, jää peitti tarkastellusta alueesta keskimäärin vain noin 77 prosenttia. Tyypillisesti peittävyys on yli 80 prosenttia ja keskitalvella keskimäärin 90–95 prosenttia. Laajuuden minimin aikoihin Huippuvuorilta Pohjoisnavalle ulottui pitkä, paikoin jäätön alue, joka näytti lähes jakavan jääkentän kahteen osaan.

Avoimien alueiden muodostumiseen vaikuttaa monivuotisen paksun jään vähyys. Kun jäästä valtaosa on nuorta, se on myös ohutta ja liikkuu helpommin tuulten sekä virtausten mukana. Tällöin jääkentän rakenne voi muuttua nopeasti: jäätä pakkautuu paikoin tiiviisti ja paikoin syntyy avoimia alueita.

Kun arktisella alueella toistuvasti koetaan vähäjäisiä kesiä, monivuotinen jää vähenee ja pysyvän jään alue pienenee.

– Vielä 1980-luvulla vanhaa, yli nelivuotista jäätä oli yli kaksi miljoonaa neliökilometriä. Nyt sitä on noin 120 000 neliökilometriä, mikä vastaa kooltaan hieman Kreikkaa pienempää aluetta, kertoo Ilmatieteen laitoksen tutkija Jaakko Seppänen tiedotteessa.

Jääkentän muutoksilla on potentiaalisesti suuri, mutta huonosti tunnettu merkitys arktiselle ilmastolle ja ekosysteemille.

– Jään reunavyöhyke on biologisesti hyvin aktiivista ja sen muutoksilla on suuri vaikutus merten ekologiaan. Kun jääpeite on ohuempi ja hajanaisempi, meren ja ilmakehän vuorovaikutus voimistuu. Sulan veden pinta on tummempi kuin jään, joten se sitoo enemmän auringon säteilyä. Samalla merestä vapautuu suuria määriä energiaa, vesihöyryä ja pienhiukkasia ilmakehään, Seppänen kuvailee.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)