Omenaan ja omenapuihin liittyy valtavasti tarinoita alkaen siitä, että Eeva antaa paratiisissa Aatamille omenan tuhoisin seurauksin. Vai oliko Raamatun hyvän- ja pahantiedon puu ehkä sitenkin viikunapuu? Yleisin uskomus on, että paratiisin kielletty hedelmä olisi ollut omena, vaikkei sitä joidenkin lähteiden mukaan tuolloin Lähi-idässä vielä hyvin tunnettukaan.

Niin tai näin, omenalle tuo vanha tarina on kuitenkin antanut aivan erityisen aseman muiden hedelmien joukossa. Aatami, ja varsinkin Eeva ojentamassa omenaa, on ikiaikainen aihe taiteessakin.

Antiikin myyteissä omena on viinin jumala Dionysoksen lahja rakkauden jumalatar Afroditelle. Omena on tuttu saduista ja taruista. Viaton Lumikki haukkaa palan pahan äitipuolensa ojentamasta omenasta ja sankarillinen Wilhelm Tell ampuu varsijousella nuolen poikansa pään päälle asetetun omenan läpi.

Tarinan mukaan Isaac Newton keksi painovoiman kun omena tipahti hänen päähänsä. Ja omenan terveellisyyskin on iskostettu mieliimme hokemalla: omena päivässä pitää lääkärin loitolla.

Tarhaomenapuu (Malus domestica) on yksi maailman vanhimmista ja viljellyimmistä hedelmäpuista, jonka sanotaan olevan Kazakstanin lahja maailmalle. Maailmassa on tuhansia väriltään, kooltaan, maultaan ja muodoltaan vaihtelevia omenalajikkeita, jotka soveltuvat erilaisiin käyttötarkoituksiin.

Milloin omenapuut alkoivat vallata kasvutilaa suomalaisissa puutarhoissa? Jonkinlainen alku oli 1500- luvulla kun omenantaimia istutettiin Klaus Flemingin Suitian ja Kuitian kartanoiden puutarhoihin. Tästä on jäänyt Paraisten ja Lohjan välille kiista siitä, kumman pitäjän kartano on omenanviljelyn kantapaikka.

Vanhimmat omenansiementen jäänteet on löydetty Turusta jo 1200- ja 1300-luvun maakerroksista läheltä tuomiokirkkoa. Ne ovat joko luonnonvaraisen metsäomenan siemeniä tai ristiretkeläisten mukanaan tuomien tarhaomenoiden.

1500-luvulla omenanviljely ei vielä kunnolla onnistunut talvipakkasten tuhotessa satoja. Talvenkestäviä lajikkeita osattiin kehittää vasta paljon myöhemmin. 1700-luvulla Turun Akatemian piirissä, Pehr Kalmin aikaan, tapahtui hedelmäviljelyn merkittävä kehittyminen. Tätä hyödyn aikakautta elettäessä tehtiin määrätietoista työtä puutarhatietouden levittämiseksi ja kansan omavaraistamiseksi. Avainasemassa olivat pappilat puutarhoineen. 1700-luvulta alkaen pappiloiden ja kartanoiden puutarhoissa oli aina omenapuita.

Helsingin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan perustaja C. R. Sahlgren viljeli 1850-luvulla Yläneen Pöytyällä Huvitus-tilaa, jonka monen hehtaarin omenistossa eli omenatarhassa oli 120 lajiketta. Huvitus-omena on täältä peräisin.

1930-luvulla Suomen omenanviljely oli laajimmillaan, mutta sota ja pakkastalvet tuhosivat taas kerran suuren osan puista. Hedelmätieteellä eli pomologialla on ollut roolinsa omenanviljelyssä. Valtion pomologin virka perustettiin 1896 ja työnkuvaan kuului hedelmänviljelyn ohjaaminen ja tutkiminen Suomessa.

Lohjanharjulla oleva Fruticetum-näytepuutarha kerää Suomessa kasvavia, monivuotisia hedelmä- ja marjakasveja. Hedelmätarhaan on istutettu 250 omenalajiketta paikallisia ja perinnelajikkeita. Sieltä löytyy harvinaisuus, Mannerheimin omena. Omenalajikkeet ovat myös osa kulttuurihistoriaamme.

Omenasta tuli sinnikkäiden valistajien, lajin viljelyominaisuuksien kehittämisen ja puutarhaviljelijöiden innostuksen ansiosta Lapissa saakka viljeltävä suosikkihedelmä. Omenan pitkää historiaa on mukava miettiä puiden kukintaa keväällä ihastellessaan.

Lähteet:

Tiina Koskimies & Maarit Knuuttila: Pappilan puutarhat. Kasveja ja kulttuurihistoriaa (2007)

Kaisa Häkkinen & Terttu Lempiäinen: Agricolan yrtit (2007)

Merja Marjamäki