Kampaajani arvosteli tiukannäköisellä ilmeellä ja kovaan ääneen edellisen asiakkaan hiuksia. Asiakas poistui punastellen näkyväksi jääneen tyvikasvunsa kanssa, jonka kampaaja juuri oli päivitellyt rumannäköiseksi muiden kuullen. Yritin vaihtaa nopeasti puheenaihetta ennen kuin hän seuraavaksi toruisi minun kuontaloni, ja jotta en sitä mieltäni mahdollisesti pahoittaisi toisen hyökkäävästä suorasukaisuudesta.

Kun olin pieni, ammatilliset haaveeni olivat (muistaakseni) vähäiset. Jonkin aikaa haaveilin tulevani kokiksi, mutta jo ala-asteella aloin haaveilla urheiluselostajan urasta, kiitos J-P Jalon.

Vein kesällä ystäväni kahdeksanvuotiaan tyttären uimaan. Hyvin pian roolini viihdyttäjästä ja temppujen ihailijasta muuttui pelkäksi perään katsojaksi. Entuudestaan tuntematon ikätoveri nimittäin lähestyi holhottavaani ja esitti lasten ikiaikaisen kysymyksen: ” Voisitko sä leikkiä mun kanssa?” Saman tien tytöt vetivät rinnatusten sammakkoa pitkin järveä minun yrittäessä välillä muistuttaa oikeasta uintisuunnasta.

Meidän perheessämme asuu tuore murrosikäinen. Se varmaankin haluaisi huinia kaiket illat kaupungilla ja hörppiä energiajuomia ketjussa. Se on kuitenkin koira, joten se ei saa mennä Hansaan yksin eikä nauttia virvoitusjuomia. Haukkua ja hurjastella se kyllä osaa siinä määrin kuin ihmisversiokin murrosiässä.

Varsinais-Suomen käräjäoikeus käsittelee parhaillaan suurta parkkimittarikavallusta. Liiga varasti Turun kaupungin parkkiautomaateista kolikkoja vuosikausia. Syytteessä on kolme päätekijää ja kuusi apuria. Yhden syytteistä syyttäjä luopui heti oikeudenkäynnin aluksi.

Kansanradio on monessakin mielessä Yleisradion tärkein ohjelma. Sinne saa kuka tahansa soittaa maksutta ja kertoa asiansa, joka sitten soveltuvin osin suodatetaan eetteriin. Kansanradio on varsin tarpeellinen digiaikakaudellakin, sillä Suomessa on yhä satojatuhansia ihmisiä, joille netti ja sosiaalinen media ovat munkkilatinaa.

Ylen toimittaja Pekka Juntin kolumnissa nykykoiraihmisten esitettiin seonneen päästään nostamalla hyötyelukan kuninkaalliseksi hän-persoonaksi, jolla on ihmisen oikeudet. Se herätti mielenkiintoisen keskustelun. Moni metsästyksen harrastaja kiitteli kolumnia rohkeudesta. Keskimääräisen koiranpidon nimittäminen hössöttämiseksi ja sössöttämiseksi kalahti silti moneen nilkkaan.

”Hyvää kuuluu, olen ketoosissa!”, vastasi vanha tuttuni iloisena ja energisenä monta vuotta takaperin, kun vaihdeltiin kuulumisia kaupungilla. En sen kummemmin ihmetellyt mikä ketoosi oli, nyökkäilin vain tietävän näköisenä. Kotiin päästyäni avasin googlen.

Metsä on monelle suomalaiselle rakas paikka. Viihdyn mielelläni metsässä ja luonnossa. Sieltä saa melko varmasti itselleen mielenrauhaa huonommankin päivän päätteeksi. Luonnon on todettu olevan virkistävä paikka, ja siellä liikkuessa oppii arvostamaan ympäristöä.

Kansallismielinen taipuu nykysuomessa liian helposti natsismiin suoraan verrattavaksi asiaksi. Kansallismielisyyden käsitteestä on valjastettu valtakunnallinen Troijan hevonen, jonka sisälle ovat ahtautuneet viime viikonloppuna Turun Akatemiatalon edustalla edustaneet kuulapäät.

Keski-ikäistymisen varovasti kurkkiessa nurkan takana sitä huomaa yhä useammin kadottaneensa lapsenomaisen kyvyn innostua suunnattomasti ja pidäkkeettä. Sen kyllä muistaa, että joskus on innostunut aika monestikin ja aika paljon, mutta sellaiset hetket ovat aika harvassa, kun 40 ikävuotta vähitellen lähenee.

Peruskoulujen uusi lukuvuosi on polkaistu käyntiin. Taas on se aika vuodesta, kun autoilijoita muistutetaan hillitsemään kaasujalkaa, tavaratalojen reppuosastoilla on myyntipiikki ja kesän myöhäisiksi venähtäneiden iltojen jälkeen pitäisi opetella käyttämään herätyskelloa.

Kylläpä Suomen sää on nyt hellinyt. Enkä nyt tarkoita kamalan ihanan helleaallon fyysisiä vaikutuksia vaan sen tarjoamaa keskusteluarvoa. Sää on aina ollut ja tulee aina olemaan kaikkien vaivaantuneiden keskustelujen avaimenreikä. Nyt puhki puhutut toteamukset kuten ”ei ole lunta satanut”, ”sataapa kaatamalla” ja ”tämä on niin tyypillinen Suomen kesäsää” saavat rinnalleen vielä jonain päivänä legendaksi muovautuvan hengähdyksen: ”Muistatteko kesän 2018?”

Tuli kesälomalla kierrettyä tätä kotoista maatamme tavallista laajemmalla kehällä, vaikka onhan Heidekenillä syntyneelle Varsinais-Suomesta poistuminen aina kuin ulkomaille menisi. Suuntasin auton renkaat Keski-Suomen ja Pirkanmaan väliselle rajaseudulle, jossa autoillessa maakunta vaihtuu samaan tahtiin radiossa soivien kappaleiden kanssa.

Poikkeuksellinen helleaalto on tänä kesänä hellinyt Suomea. Tiistaina juhlittiin kesän viidettäkymmenettä hellepäivää. Nähtäväksi jää ylitetäänkö kaikkien aikojen ennätyskesä 2002, jolloin lämpömittareistakin kuivattiin tirisevää hikeä peräti 65 päivää.

”Ei yhtikäs mitään.” Saimme vastaukseksi turkulaisessa ravintolassa, kun a la carte -listalla olevasta salaatista oli loppunut pääaines. Parsa oli loppu keittiöstä, ja seuralaiseni tiedusteli mitä tämän tilalle tulee. Hinta on silti sama, sehän on selvä.

Lähdin kesälomalla reissuun vain menolippu ja yksi kaveritapaaminen suunniteltuna Italiassa. Ja ilman aikaisempaa ennakkosuunnittelua reissusta tuli aivan paras. Hetken mielijohteesta tutustuin samalla Sloveniaan ja Kroatiaan, ja matkan aikana lukuisiin mukaviin ihmisiin.

En ole koskaan (toistaiseksi) kokenut kärsiväni ikäkriiseistä. Muita kriisejä matkan varrelle kyllä on mahtunut, mutta ikää osoittavasta numerosta kriiseilyni ei ole johtunut. Tosin parin vuoden päästä, neljänkympin kohdalla, voin olla eri mieltä.