Todellisuus, tai pikemminkin todellisuuden jäljittely, myy. Ei tarvitse kuin miettiä true crimen tai tositelevision jatkuvaa suosiota, jotta pääsee tähän johtopäätökseen. Myös monet tositapahtumiin perustuvat elokuvat ja sarjat ovat suosittuja.

Tositapahtumiin perustuu myös parhaillaan työn alla oleva minisarja Lahti 2001, joka saapuu nähtäville vielä tämän vuoden puolella.

”Katastrofaalisesta häpeästä”, Shellille unohdetusta lääkelaukusta ja muista Lahden 2001 MM-hiihtojen tapahtumista on kulunut yli 20 vuotta. Aihetta on kahden vuosikymmenen aikana käsitelty dokumenttielokuvassa, sitä on tutkittu, väännetty ja käännetty.

Ymmärrettävästi kaikkien mielestä sarjaa ei tarvita. Tapahtumien ytimessä ollut Jari Isometsä ei ole kokenut tapahtumien penkomista miljoonatta kertaa tarpeellisena.

Sarjan pääkäsikirjoittaja ja toinen ohjaaja Riku Suokas ehti Ilta Sanomissa todeta, että inhimillisen näkökulman käsittely ja vastaus kysymykseen, miksi urheilijat kokivat dopingin käytön pakolliseksi, on jäänyt puuttumaan. Siksi sarja on Suokaksen mukaan syytä tehdä.

Inhimillinen näkökulma ja dopinginkäytön ”pakollisuuden” käsittely kuulostavat toki erinomaisilta syiltä. Huippu-urheilu on monin tavoin sairas järjestelmä, ja jos sen inhimillistäminen on onnistuu edes jollain tavalla, puolustaa sarja paikkaansa.

Mutta. Tarvitseeko fiktiivinen urheilun pimeiden puolien käsittely tositapahtumiin perustuvan kehyksen? Lahti ja vuosiluku 2001 on yhdistelmä, joka houkuttaa varmasti ihmisiä, mutta eikö samaa efektiä pystytä luomaan puhtaasti fiktiolla? Käsikirjoittajista homma tuskin on kiinni. Eikö rahoittajilla ja tuottajilla löydy rohkeutta luottaa täysin fiktiivisen tarinan vetovoimaan?

Casablancan tai Citizen Kanen kaltaiset elokuvaklassikot kestävät yllättävän hyvin aikaa, vaikka ovatkin silkkaa fiktiota. Hieman tuoreempana esimerkkinä, Ylen M/S Romantic on yksi viime vuosien parhaista sarjoista, eikä sekään perustunut tositapahtumiin. Idealistisesti sitä toivoo, että hyvä fiktio riittäisi.

Ilkka Lappi