Katsoin Eugenessa pidettyjä yleisurheilun MM-kisoja tarkalla silmällä, vaikka aikaerot tekivät sen, että valvominen oli todella työlästä. Suomalaisten edesottamukset saivat aikaan pääasiassa tuhahduksia ja pettymyksen huokauksia, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta.

Suomalaisten suorituksissa eniten minua vaivasi hermokontrollin pettäminen, amatöörimäiset virheet ja fyysisen kunnon pettäminen.

Hermojen hallinta on kilpaurheilussa todella tärkeää, sillä ihminen ei ole vain fyysinen olento vaan aika merkittävä osa suorituksesta tapahtuu niin sanotusti aivoissa tai mielessä. Esimerkiksi Krista Tervo ja Reetta Hurske ”jäätyivät” todella pahasti ratkaisevalla hetkellä, Hurske sekä alkuerissä että välierissä. Kuitenkaan kumpikaan heistä ei ole enää teini-ikäisiä, alle 20-vuotiaita untuvikkoja, ei lähelläkään. Ihan priimassa iässä, jossa maailmalla pitäisi olla jo huipulla.

Nimenomaan hämmentymisestä ja nolouden tunteesta se kiikastaa monilla suomalaisilla yleisurheilijoilla. Pelätään huomion keskipisteenä olemista ja kavahdetaan ”estradilla” oloa.

Mistä tämä mahtaa johtua? Onko meidän urheiluvalmennuksemme ehkä liian tekniikka- ja lihasvoimakeskittynyttä? Ovatko suomalaiset valmentajat liian ”kilttejä” vai ovatko suomalaiset urheilijat liian kesyjä? Puuttuuko määrätietoisuutta?

Voisivatko entiset huippu-urheilijat – jotka hiljalleen ovat siirtyneet takavasemmalle – konsultoida lapsia ja nuoria urheiluseuroissa, siitä miten kilpailujen esiintymisjännityksestä voi päästä eroon? Ilmeistä on kuitenkin, että urheilijoidemme paineensietokyky on merkittävästi heikentynyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana.

Mikä sen sitten muutti? Hyvinvointivaltioko? Miten se sitten selitetään, että muut Pohjoismaat, hyvinvointivaltiot, keräävät joka kesäolympialaisista ison mitalisaaliin. Heilläkin on paineita, mutta ilmeisesti paremmat keinot ratkaista ne. Tässä suomalaisilla valmentajilla riittää työsarkaa, että miten kehitetään urheilijoiden psyykkistä valmistautumista.

Kurt Hedborg