Suomalainen leipäkulttuuri juontaa juurensa historiasta, jossa Suomi jakautui leivän suhteen kahteen pääalueeseen: Länsi- ja Itä-Suomeen.

Länsi oli ennen kovan leivän ja itä pehmeän leivän, kukkojen ja piirakoiden aluetta. Länsisuomalaiset leipoivat happamia ruisleipiä erillisessä pakarissa tai paistoivat leipää ulkouunissa pari kertaa vuodessa. Leivät kuivattiin vartaissa. Itä-Suomessa taas pehmeää limppumaista ruisleipää tehtiin viikoittain liesiuunissa. Muista leipäviljoista, kuten ohrasta, mutta myös tattarista ja kaurasta, tehtiin rieskoja.

Itäsuomalainen leipäkulttuuri perustuu edelleen tummaan perinteiseen ruisleipään, jossa myös karjalanpiirakoilla ja erilaisilla kukoilla on merkittävä rooli. Länsi-Suomessa suosiossa ovat myös maustetut ja makeahkot leivät, kuten saaristolaisleipä, piimälimppu ja rusinaa tai kuminaa sisältävät leivät. Keskemmällä Suomea maistuvat lähes kaikki leipätyypit. Pohjoisessa taas littanat rieskat.

Leivällä on ollut ja on edelleen vankkumaton paikka suomalaisessa ruokakulttuurissa ja suomalaisten ruokapöydissä. Meillä tehdään leipiä kaikista kotimaisista viljoista: rukiista, vehnästä, ohrasta ja kaurasta. Etenkin ruisleivällä on meille vahva symbolinen arvo. Ruisleipä on kuitenkin muuttanut ajan saatossa muotoaan. Reikäleivän ja limpun rinnalle ovat nousseet palaleivät ja viime aikoina myös entistä ohuemmat sitkeämmät palaset.

Juureen tehty leipä on noussut kauraleivän lisäksi trendikkääksi tuotteeksi. Erilaiset hitaasti nostatetut rapeakuoriset vaaleat levainit kuuluvat nykyään lähes jokaisen leipomon valikoimiin. Toisin kuin Etelä-Euroopassa, meillä arvostetaan leipiä, jotka on tehty ainakin osittain täysjyväjauhoista ja joissa käytetään paljon siemeniä ja kokonaisia jyviä. Silti niin sanottuja valkoisesta viljasta tehtyjäkin leipiä on valikoimissa.

Aamuset-kaupunkimedia (AKM)