Koulukiusaaminen on ikuisuusongelma, jota on ollut melko varmasti aina. Itse olen koulukiusaamisesta puhuessa välttänyt omien kokemusten merkitystä, koska olen halunut välttää uhriutumista. Olen ajatellut, että en kaipaa kenenkään ymmärtämystä. Ihminenhän on loppujen lopuksi aika itsekeskeinen.

Kokemuksia on itsellä eri aikoina ja eri paikoissa, mutta eräs tapaus jäi mieleen, ei niinkään kiusaamisen jättämien jälkien vaan sen poikkeuksellisen lopputapahtuman johdosta. Draamankaari alkoi loppusyksyllä 1985 Itä-Porin yläasteella, käydessäni 9. luokkaa. Olin juuri muuttanut paikkakunnalle, enkä saanut ystäviä ikätovereista.

Eräällä välitunnilla yksin pihamaata kuljeskellessani ryhmä ysiluokkalaisia rinnakkalaisluokan poikia kulki ohitseni ja yksi poika sanoi h:lla alkavan sanan. Sanoin takaisin, siitä tilanne eskaloitui nyrkkitappeluksi. Poika oli minua varmaankin kymmenen senttiä pidempi, joten hän oli huomattavasti ulottuvampi. Sain turpaani. En osannut nyrkkeillä lainkaan. Huuli aukesi ja näin sananmukaisesti tähtiä.

Uhkasin kostolla, vaikka todellisuudessa en ikinä sitä lähtenyt toteuttamaan.

Sanoilla voi joskus olla voimaa ja merkitystä, tietämättäsi. Ehkä tämä poika mietti sanojani. Eräänä loppukevään iltapäivänä, kun lehdet olivat jo puhjenneet puihin, näin kuinka mopolla liikkuva poika tuli minua kohti. Havahduin, että se oli se sama poika joka oli lyönyt minua.

Sen sijaan, että hän olisi tullut haastamaan riitaa, tuli hän pyytämään anteeksi, ihan omasta aloitteestaan. Ei minkäänlaista konsultaatiota opettajilta, ei mitään. Vielä 36 vuoden jälkeenkin muistan, että hän pahoitteli omaa tyhmyyttään ja pyysi anteeksi. Se oli erittäin harvinaista, ja vielä tuohon aikaan, jolloin kouluväkivalta oli aivan hirvittävä tabu.

Tämän takia, se oli erittäin poikkeuksellista ja osoitti tämän pojan henkisen suuruuden. Hän tavoitteli sillä välitunnilla, siinä hetkessä, muiden hyväksyntää, mutta ymmärsi tehneensä väärin. Annoin hänelle anteeksi, koska hän oli vilpitön.

Kurt Hedborg