Kolumni: Kuinka etäännyin puhelimestani
Puhelimeni näyttö ei enää hohda kauniin kiiltävänä ja houkuttelevana, vaan se on säröinen ja harmahtavan haikea. Se onneton sattui tipahtamaan kesken puhelun kädestäni. Näyttö ei kestänyt tiputusta kiveä kohden – vaikka siinä oli suojakuori päällä.
Pienet säröt näytöllä tekevät siitä hieman hankalasti käytettävän, koska silmät väsyvät entistä helpommin. Ensimmäiseksi ajattelin, että taas pitää lähteä puhelinkaupoille, sillä tämä onneton elektroniikan kappale ei ollut kauan ehtinyt edes minulla olla. Vaikka kännykkä ei muutenkaan elä kovin kauan nykyään, niin tämän yksilön alle vuoden käyttöelämä oli aivan liian lyhyt mielestäni.
Pidän mielelläni hankkimani tavarat käytössä niin pitkään kun voin, koska tuntuu pahalta ostaa aina uutta ja edistää luonnonvarojen liikakäyttöä ja lisäksi tukea mitä lie työvoiman riistoa äärimmäisen saastuttavissa tehtaissa. Enkä haluaisi myöskään tukea poliittisesti epäkorrektia tavaroiden tuontia.
Päätin, etten osta uutta, kunnes tämä lakkaa toimimasta vähitellen. Sillä näkee juuri ja juuri tekstejäkin vielä. Näin vähennän helposti liian innokasta asioiden googlettelua ja sellaista kaiken tiedon hankkimista koko ajan mikä väsyttää informaatiotulvallaan.
Olen myös huomannut, että puhelin on sellainen kapistus, että se tosiaan joskus saa myös verenpaineet koholle. On ihmisiä, jotka odottavat, että olet heti saatavilla – vaikka sinulla olisi kuinka kiire, etkä vain pysty.
Ehkä älypuhelin on myös hyvä tapa opetella asettamaan niitä omia rajoja, koska digitaalinen maailma rikkoo helposti piippauksellaan ja nopealla saavutettavuudellaan myös toisen omaa tilaa. On hyvä tapa ja kohteliasta vastata viesteihin tai välittää tietoa eteenpäin eikä jättää toista odottamaan vastauksia loputtomiin ainakaan tärkeiden asioiden äärellä.
Silti kännykkä on niin juurtunut ihmisten käsiin, että sen kautta odotetaan heti vastauksia ja ei osata ajatella, että kukaan ei ole kuollut, suuttunut tai välinpitämätön, jos ei ihan heti pysty vastaamaan. Itsekin olen toki sortunut ajattelemaan aina välillä niin.
Marianne Rovio