Jos karamellit pääsisivät loppumaan, moniko lähtisi ostamaan niitä jalan 15 kilometrin päästä? Tuskinpa kukaan. Ei tarvitse kuitenkaan mennä ajassa kuin reilut sata vuotta taaksepäin, jolloin 30 kilometrin karkinhakureissu oli yhtä normaalia, kuin nykypäivänä 300 metrin raahustaminen lähikauppaan. Tosin entisinä aikoina matkaan pantiin paljain jaloin.

Ulla Koskisen tietokirja Suomessa selviytymisen historiaa (Into 2018) on postmodernille hyvinvointiyhteiskunnan ihmiselle pysäyttävää luettavaa. Monet menneisiin aikoihin liitetyt humoristiset sanonnat paljastuvat todeksi. Synnytykset hoidettiin arkisesti muiden töiden lomassa, esimerkiksi salaa ladossa heinätöiden tauolla.

Lääkäriin ei ihan pienestä vaivasta menty, ei ennen kuin tauti alkoi olla kuolemaksi. Lähin lääkäri saattoi olla satojen kilometrien rekimatkan päässä. Vielä 1700-luvun lopulla Suomessa oli vain yksi koulutettu lääkäri, hänkin Turun Akatemian lääketieteen professori.

Tavallisen ihmisen elämä aaltoili puurtamisesta ahertamisen kautta raatamiseen. Maaseudun väestöllä ei ollut sen erityisempiä ammatti-identiteettejä, sillä kaikki viljelivät maata, tekivät metsä-, koti- ja puhdetöitä ja kasvattivat karjaa, mikäli eläimiin oli varaa.

Säännöllistä vapaa-aikaa ei ollut, sillä työn tekeminen oli koko elämän keskeinen sisältö. Raskaan päivän päätteeksi iltaisin istuttiin hämärässä savupirtissä päreen valossa ja väkerrettiin lisää päreitä, jottei olisi säkkipimeässä tarvinnut puuhailla.

Juhliakin osattiin. Häitä tanssittiin ensin viikko morsiamen kotona ja perään toinen viikko sulholassa. Nykypäivänä kukaan ei kestäisi sellaista menoa.

Kirjassa kerrotaan vanhasta leskimiehestä, joka lähti tallustelemaan naapurikylään sukulaisia morjestamaan. Matkaa oli 30 kilometriä suuntaansa, ilman tienviittoja, sillä reitit piti osata ulkoa.

Seuraavana päivänä vanhus köpötteli takaisin kotiinsa metsäpolkuja pitkin oikaisten. Hevoskärryillä tietä pitkin saattamaan lähtenyt nuori isäntä taittoi matkan vanhaa miestä hitaammin.

Teemu P. Peltola