Raja eri medioiden välillä unohtuu joskus käyttäjiltä, koska erilaisia julkaisukanavia on todella paljon olemassa. Netistä otetaan epämääräisistä lähteistä hankittua tietoa vastaan totena, vaikka kyseessä olisikin huuhaata. Sitä ”tietoa” puolustetaan henkeen ja vereen totena muulle maailmalle. Mahdollisuudet tuottaa väitteitä, uskomuksia ja oletuksia miten sattuu syntyvät netin äärettömissä syövereissä, kenenkään tarkastamatta faktoja.

Lähdekriittisyys ei ole aina todellakaan helppoa, sillä osa tutkimuksistakin voi perustua taloudellisiin intresseihin. Mutta itse en lähtisi uskomaan kaikenmaailman ”asiantuntijoita”, jotka haluavat mahdollisesti vain huomiota netissä tai heidän tarkoitusperänsä on yhtä lailla rahallinen tai poliittinen hyöty – tai sitten ihan vain oman egon pönkittäminen.

Sosiaalisessa mediassa on hyvin erilaisia tapoja tuottaa sisältöä. Sieltä löytyy mielenkiintoisia ihmistarinoita ja faktapohjaisia asioita. Sillä suurin osa tahoista on ajautunut tavalla tai toisella someen. Kuitenkin myös eräänlainen kiiltokuvamaisuus on yksi somen ilmiöistä. Kuvat ovat toinen toistaan kauniimpia, ja tarinat tukevat sana sanalta tätä samaa täydellisyyteen pyrkimistä, kuin antiikin Kreikan patsaat aikoinaan.

Välillä medioiden sekoittuminen voi näkyä esimerkiksi lehtijutun teossa. Joissain harvoissa tapauksissa journalismiin perehtymätön haastateltava voi pahimmillaan odottaa jutunteon olevan samanlainen prosessi kuin mainoksen tekeminen. Tätä edesauttaa varmaan myös se, että sosiaalisen median käyttö on todella suosittua, ja siellä on suhteellisen useinkin tapana ”silotella” ihmiskuvaa ja muodostaa brändiä.

Toimittaja ei voi toki sallia, että juttua halutaan muokata myymään jotain tuotetta, koska silloin se ei ole lukijoille rehellistä tietoa ulkopuolisin silmin kerrottuna, ja menee jo piilomainonnan puolelle pahimmillaan. Journalistinen tarina kun taas kertoo ilmiöistä, ihmisistä ja faktoista, mutta objektiivisuuteen ja realismiin pyrkien, vaikka se juttu ei synkistelisikään maailmaa.

Marianne Rovio