Jonnejen vaaritkaan eivät välttämättä muista, että Ruotsi oli vielä kolmesataa vuotta sitten sotilaallinen suurvalta. Lopullinen isku annettiin vuonna 1809, jolloin Suomi repäistiin kolmen leijonan huomasta kaksipäisen kotkan kynsiin. Tämän jälkeen aseet taottiin auroiksi, ja mitä suurimmassa määrin myös soittopeleiksi. Ruotsi aloitti matkan popmusiikin ja showmeiningin suurvallaksi, eikä sille ole löytynyt vertaista.

Siinä missä Suomen katsotuin televisio-ohjelma on parin tunnin jäykkä kättelykaruselli, pitää Ruotsissa kärkipaikkaa Melodifestivalen-laulukilpailu useine alkuerineen ja loppukilpailuineen. Voittaja edustaa maata kevään Euroviisuissa.

”Mello” on ruotsalaisille niin iso juttu, että varsinaiset Euroviisut ovat vähemmän katsojia keräävä jälkiruoka, jonka karvaskaan maku ei pilaa pääruokaa.

Tänä vuonna jo alkuerien katsojamäärät ovat liikkuneet Ruotsissa kolmessa ja puolessa miljoonassa.

Kilpailun osallistujat voi jälleen jakaa karkeasti neljään kategoriaan; iloisesti räppäävä monikulttuurinen hiphopryhmä, schlagermeiningillä ruotsiksi polkeva eläkeläisyhtye, syvään uurretussa kaula-aukossa tuulikoneen edessä voimaballadia moduloiva nainen ja mittatilauspuvussa sähäkkää funkpoppia veivaava nuorukainen.

Samanlaisia kappaleita on joka vuosi useita, ja pitkälti samoja ovat osallistujatkin.

Koreografiat ovat maailmanluokkaa, mutta kappaleet useimmiten tylsää ja kliiniseksi kiillotettua tusinapoppia. Loreenin Euphorian kaltaista oikeasti hyvää biisiä ei kuulla edes joka vuosi.

Mikä ihme Mellossa sitten viehättää? Kaiketi se ruotsalaisten loputon itsevarmuus ja häpeilemättömyys. ”Olemme tässä parhaita, katso ja kadehdi”.

Siinä asenteessa meillä on paljon oppimista, sillä ylpeyden aineksia kyllä olisi. Mutta suomalainen laulaa aina vain rakkaudesta mollissa, siinä missä ruotsalainen laulaa jo kuolemastakin duurissa.

Teemu P. Peltola