1990-luvun muistoissa liitelin laduilla kuin Kaisa Mäkäräinen. Jyrkätkin mäet kiidin alas täyttä häkää, kaatumisia en muista.

Hiihtämisen ilo karisi traagisesti ala-asteen hiihtokisoissa. Suksi luiskahti sauvan rinkulasta läpi, kaaduin naamalleni poskettoman kokoiseen ojaan ja jäin vangiksi omiin suksiini. Kaikki hiihtivät ohi ja rämmin ojasta viimeisenä kävellen maaliin.

Tuolloin päätin, että siihen loppuu se suksiminen. Ja ikinä en enää hiihtänyt.

Mutta niin kuin monella muullakin, hiihtäminen on ollut yllättäen minullakin mielessä tänä upeana talvena. Sukset oli saatava. Tyytyväisenä astelin ladulle ja haaveilin miten uusi karvapohjasuksi luistaisikaan. Ja sauvat ilman kohtalokkaita rinkuloita. Oletukset omista hiihtotaidoista olivat pilvissä.

Niistä pilvistä alkoi kuitenkin sataa jäätävää tihkua vaakatasossa suoraan silmiin, ja kaaduin ensitöikseni rähmälleni. Keräilin hetken ja lähdin liikkeelle. Ensimmäisenä eteen tuli ainakin omasta mielestäni jumalaton alamäki, ja lensin tällä kertaa naamalleni keskelle mäkeä. En päässyt ylös enkä alas, jäin roikkumaan ja kierimään mäkeen sukset ristissä. Mietin siinä mäessä maatessani, että mitä ihmettä oikein teen täällä. Suksissako vika? Nolon kilometrin jälkeen talsin kepakot kainalossa takaisin, hikikarpalot selkää pitkin valuen, hanskat läpimärkinä ja sormet tunnottomina. Kirosin sukset, monot, ladun ja mäet. Ajattelin jo polttaa sukset.

Annoin kuitenkin kepakoille vielä yhden mahdollisuuden käyttäytyä kunnolla ja menin hiihtämään tasaiselle pellolle. Hiihtelin ihan rauhassa, sillä toinen lonkka muistutteli mustelmien kera viime kerrasta. Vanhukset hiihtivät kovaa ohi, mutta hiihtäkööt.

Hitaasti hyvä tulee. Ei tässä sentään hulluttelemaan kannata alkaa, vaikka samanlaiset hiihtolasit Mäkäräisen kanssa omistankin. Pikkuhiljaa suksi alkoi luistaa, tasatyöntö onnistua ja rytmi löytyä.

Kävin katsomassa lapsuuden hiihtoreitin jyrkkää mäkeä ja sitä pahamaineista ojaa. Kumpikaan niistä ei ollut kovin suuri.

Aika tosiaan kultaa muistot. Mutta kultaa se mäet ja ladutkin. Ehkäpä myös omat taidot ja yhden poskettoman kokoisen ojan.

Henriikka Fingerborg