Mummilassa, punaisessa vanhassa maalaistalossa ei herätyskelloja tai kiirettä tunnettu. Sitä heräsi kun huvitti, avasi tuvan narahtavan oven ja puuhellan lämmössä odotti lautasellinen mannapuuroa ja makeaa mansikkakeittoa. Radio soi hiljaa taustalla ja seinäkello lonksutti laiskasti.

Viipyilevät aamiaiset ovat elämän suola. Ne merkitsevät myös mutkatonta yhdessäoloa. Villasukat jalassa, ehkä lämmittävä torkkuhuopa harteilla. Höyryävää puuroa voisilmällä, vastapuristettua tuoremehua, paahtoleipää ja appelsiinimarmelaadia. Kuumaa kahvia. Höpöttelyä.

Niin yksinkertaista se viipyily on, se ei vaadi juhlallisuuksia. Loppukesän lämpimänä aamuna muun maailman vielä heräillessä, mökin aamuauringonpuoleisilla portailla on oma tunnelmansa. Saaristolaisleipää itse graavatulla lohella ja iso mukillinen kuumaa kahvia. Ehkä lehti tai edellisenä iltana liki loppuun luetun kirjan muutama hassu sivu.

Liian harvoin samanlaista autuasta olotilaa tajuaa edes huomata. Monesti arkinen aamu tarkoittaa kiireessä hörpättyä smoothieta tai nopeaa haukkausta leivästä. Kenties arvostus rauhalliseen, viipyilevään hetkeen aamulla on juurikin perua niistä lapsuudenmuistojen kesistä leppoisassa maalaistalossa.

Kaikesta kiireestäkin huolimatta yksi perinne on kuitenkin muuttumaton. Jouluaattoaamun riisipuuro nautitaan rauhassa, kynttelikön loisteessa ja pienen kynttilänvalon liplattaessa aamuhämärässä. Voinokareella, kanelilla ja sokerilla maustettuna.

Joulun pyhät ja välipäivät ovat juuri niiden ihanien ja viipyilevien aamiaisten aikaa. Nauttimista pyhästä yksinkertaisuudesta, ajasta jonka kuluminen ei ahdista.

Viipyilkäämme.

Henriikka Fingerborg