Teemu P. Peltola

Aika monelle Assassin's Creed tuntuu olevan kirosana. Liekö syynä se, että toistakymmentä jatko-osaa myöhemmin ollaan jo yli horisontin kantaman päässä alkuperäisestä ideasta: kahdessa eri ajassa tapahtuvasta raamatullisesta hyvän ja pahan kamppailusta, jossa vastakkain ovat – ja se siitä. Enempää taustatietoa ei uusimpaan osaan Assassin's Creed: Valhallaan (Xbox X & S, Xbox One, PlayStation 5 & 4, PC) valitettavasti tarvitse.

Armoa ei anneta, eikä sitä tunneta. Kuva: Teemu P. Peltola

Pelillisesti Valhalla tarpoo samoja polkuja kuin edellinen antiikin Roomaan sijoittunut Odyssey. Päähahmo on tuunattavissa sukupuolta myöten oman maun mukaiseksi. Erilaisia asetyyppejä on lukuisia ja kukin edellyttää omanlaistaan taistelutyyliä. Itse taisteleminen on hyvinkin simppeliä väistelyä ja kahden napin hakkaamista.

Kuten nimikin kielii, singotaan pelaaja tällä kertaa ruoppaamaan kaukaisen assasiini-esi-isän muistoja 800-luvun lopulle, viikinkien kulta-aikaan. Tuolloin norjalaiset ja tanskalaiset pitivät hallussaan isoja osia Englannista, jossa kalisteltiin kirveitä niin keskenään kuin anglosaksienkin kanssa. Maa oli jakautunut pieniin kuningaskuntiin, jota päähahmo Eivor lähtee hyisestä Norjasta tutkimaan. Kotopuolessa nimittäin kytee valtataistelu, jonka setvimisessä tarvitaan avuksi legendaarisen viikinkipäällikkö Ragnar Lothbrokin Englantiin lähteneitä poikia Ubbea, Halfdania ja Ivaria.

Vikings-sarjaa katselleiden kulmat nousevat tässä vaiheessa merkitsevästi, eikä suotta. Valhalla flirttailee sarjan kanssa estoitta, ja se toimii.

Simapainotteiset pidot on hyvä tapa nostaa kotikylän poikien ja tyttöjen mielialaa. Kuva: Teemu P. Peltola

Ennen Pohjanmeren ylitystä Eivorin kylään ilmestyy kaksi kaukaisen maan kulkijaa, jotka haluavat salamyhkäisestä syystä liittyä viikinkien joukkoihin. Eksoottiset herrasmiehet aistivat Eivorissa asuvan assasiinin ja värväävät hänet mukaan yhdistystoimintaansa. Jäsenkortin virkaa tekee ranteeseen kiinnitettävä kätketty salamurhaterä, jonka Eivor kummissaan niittaa ranteen rystypuolelle mahdollisimman näkyville. Kyllä, tämä nauratti kovasti.

Valtataisteluja, salajuonia, murhia ja kidnappauksia. Pääjuoni harppoo eteenpäin selkeästi, eikä sivutekemistä ole liikaa, kuten vaikkapa Originsissa. Roolipelimäisyydestä on käytössä kevytversio, joten pelaaminen ei pysähdy tunniksi leipälaukun sisällön järjestelemiseen.

Neuvottelut käydään melko usein teräksen kielellä. Kuva: Teemu P. Peltola

Mutta kovin, kovin kaukana Valhalla seilaa pelisarjan ydinajatuksesta. Liki 35 pelitunnin aikana eteen osuu yksi Animus-aiheinen pikkutehtävä, johon ilmestyvää Eivorin muistojen kaivelijaa tai motiiveja ei vaivauduta avaamaan. Pelisarjaan ensi kertaa tutustuvat lienevät melkoisen hämmennyksen vallassa. Mitä ihmettä ja miksi?

Jokia pitkin seilaaminen on keskiajan Englannissa erittäin toimiva joukkoliikennemuoto. Kuva: Teemu P. Peltola

Samaa voi kysellä Ubisoftilta, jolla on halua ja resursseja tehdä messeviä historiallisia toimintaseikkailuja. Sehän sopii, mutta AC-brändin väkisin mukana roikuttaminen on jo vaivaannuttavaa.

Joko assasiinien napanuora kannattaisi katkaista? Vai nähdäänkö hiiviskelijä sitä ennen vielä upottamassa terää natsisotilaiden lapaluiden väliin Kotkanpesässä?

:) Mukaansatempaavaa toimintaa hiiviskelyn ja kirveskarusellin ystäville.

:( Pelisarjan ydinajatus on muuttunut vaivaannuttavaksi rasitteeksi.