Olen 23-vuotias, joka ei osaa maksaa MobilePaylla ja joka inhoaa sitä, miten pankki- ja veroasiosta pitäisi keskustella kasvotusten vain näyttöpäätteiden kanssa. Verkkopankkitunnuksetkin koen kuormittaviksi, mutta koska en voi teleportata itseäni kultaiselle 1960-luvulle, täytyy minunkin taulukoitua ja tunnistautua tämän vuosituhannen tyyliin. Laskuja siirrän pitkin hampain sähköisiksi sitä mukaa, kun paperiversioista ruvetaan perimään erillistä maksua.

Maajusseille etsitään jälleen morsmaikkuja, osallistujahaku on käynnissä myös ensitreffeille alttarilla. Tv-kameroiden ääreen pääsee myös ratkomaan sovittamatta jääneitä riitoja, vaikka naapurin kanssa.

Nykyään kuulee puhuttavan paljon unihygieniasta, mutta mitä se oikein tarkoittaa? Unihygienialla tarkoitetaan yksinkertaisesti hyvää yöunta edistäviä käytäntöjä. Nykyään kun ei parin tunnin yöunilla porskuttamista mustat renkaat silmien ympärillä pidetä enää menestyjän merkkinä.

Tulevaisuus kuohuttaa epävarmuudellaan muun muassa siinä, vievätkö koneet ihmisiltä työt tai riittääkö eläkkeenmaksajia riittävästi tulevaisuudessakin. Kansa hupenee, koska uusia vauvoja ei synny riittävästi ja työntekijöitä ei riitä ikuiseen hamaan asti. Elleivät sitten työtätekevät koneet maksa veroja. Koko lasku menisi koneiden omistajien piikkiin. Itsekin tulee mietittyä tulevaisuuden eläkeasioita, ja jos jo nyt terveydenhuolto on kaventunut, niin miten se voisi olla esimerkiksi 30 vuoden päästä.

Uskottava se on. Lapseni täyttää ihan kohta kaksi vuotta ja hänestä on kuoriutunut ihminen, joka ymmärtää maailmanmenoa. Hän osaa sanoa kiitos, heippa ja hyvää, mutta viljelee myös ei-sanaa varsin tiheään. Lapsi ymmärtää kaiken mitä ympärillä puhutaan ja hämmästyttää tarkkanäköisyydellään päivittäin. Hän ottaa maailmaa haltuun suurin harppauksin ja samalla hänen persoonansa alkaa tulla esiin. Tuttipulloa syöneestä ja lelukaaren alla köllötelleestä vauvasta on kasvanut fiksu, sydämellinen ja huumorintajuinen lapsi, joka tunnistaa kirjaimia ja haluaa kerätä pihalta kaikki näkemänsä roskat.

Kun minä lähitulevaisuudessa sanon kukkakaaren alla raaseporilaisissa linnamaisemissa ”tahdon”, jätän hyvästit omalle sukunimelleni ja ryhdyn rouva Kuuluvaiseksi. Omassa sukunimessäni Lahtisessa ei sinänsä ole mitään vikaa ja kannan sitä asiaan kuuluvalla ylpeydellä.

Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, etenkin tulevaisuuden ennustaminen. Uskaltaudutaan silti hetkeksi tuntemattomille vesille.

Nappia painaen ja numerolipuke kouraan. Kuusi asiakasta odottaa marketin infossa vuoroaan ennen minua. Kevättalvea pukkaa, talvitakki päällä ja pappalätsä päässä tuppaa tulemaan kuuma. Hiki noroilee selkää pitkin. Ja jälleen kerran se tapahtuu. Infotiskille ilmaantuu vanhempi rouva toimittamaan asiaansa. Infon asiakaspalvelija yrittää kertoa, että käytäntönä on ottaa vuoronumero ja odottaa omaa vuoroaan.

Kohtasin hänet lumisella rannalla kylmänä pakkaspäivänä, kun navakka tuuli kuritti poskipäitä. Punoittavat poskeni olivat lähempänä Lumikkia, kun niitä vertasi hänen ahavoituneehen ihoonsa, jossa näkyi enemmän elämän jälkiä kuin keskivertoihmiselle soisi.

Kotimainen vanhusten hoito on noussut jälleen räikeästi esille ikävien uutisten merkeissä. Pula hoitohenkilökunnasta sekä valvonnan puute ovat aiheuttaneet ikäviä tapauksia, joita ei toivoisi ikinä kenenkään tai oman läheisensä kohtaloksi. Eikä itsensä, koska kaikki joskus vanhenee, ja saa vain odottaa kohtaloaan missä vanhuutensa viettää ja miten.

Kun alle 20-vuotiaiden poikien jääkiekkomaajoukkue voitti alkuvuodesta maailmanmestaruuden, nousi pinnalle jälleen kerran myös keskustelu jääkiekkoharrastuksen kalleudesta. Varsinkin Ilta Sanomat tarttui aiheeseen monesta näkökulmasta.

Suomalaisena neljän erilaisen vuodenajan ylistäminen tuntuu olevan lähes kansalaisvelvollisuus. Myönnettävä on, että laineiden liplatus ja tuoreet mansikat, ruskan väreissä hehkuva luonto ovat ihania asioita.

Kuten jokaisen uuden vuoden alkumetreillä, elämme jälleen suurta kliseiden ajanjaksoa. Kuulun kellonlyömän huumassa tehdyt mullistavat päätökset, lupaukset ja pyrkimykset on laitettu vastikään täytäntöön. Onhan tässä ehtinyt jo olla pari maanantaitakin, joista on tarvittaessa voinut hakea lisäpontta ”uusi vuosi, uusi minä” -tittelillä kulkevien muutosten pönkittämiseen. Pari Pirkkoa ja Pontusta aloitti lenkkeilyn, tusina Tarjaa ja Taavettia teki ruokarempan ja satunnaiset Seijat ja Sasut vannoivat alkavansa joko vähentämään muovijätettä, ryhtyvänsä vegaaneiksi tai pistävänsä tupakan pannaan.

Näin välähdyksen ja sinisen tunnuksettoman pakettiauton tienpielessä. Ja tiesin heti. Nopeutta oli liikaa. Aivan liikaa. Sakko on tulossa.